Vintagetarinoita: Baderin tädit

Kesäaamu on vähän viileä, kiedon keinokuituista aamutakkia tiukemmin ympärilleni. Remmisandaaleissa varpaat kastuvat kasteisessa nurmessa. Sirkka-täti ottaa tiukemman otteen kädestäni ja kehottaa kiirehtimään. Joku televisiosarja on juuri alkamassa ja nyt on kiire ehtiä alamäkeä pitkin Baderin tädeille kylään, siellä kun on televisio, jota Sirkka-tädin mökillä ei ole.

Baderin tätien talossa tuoksuvat tuore kahvi ja pöly. Saan keittiössä tuolilleni monta kukallista istuintyynyä, joiden reunoissa on rispaantuneet röyhelöt. Ohueen lasiin kaadetaan punaistakin punaisempaa mehua ja sen seuraksi tarjotaan vähän kuivahtanutta pitkoa. Kun pitkonpala on syöty ja mehu on juotu, saan siirtyä salin puolelle tätien seuraan.

Tädit hörppivät kahvia pienistä ruusukupeista, katsovat televisiota ja kommentoivat sarjan tapahtumia ruotsiksi. Minä olen hiljaa ja ihmettelen pölyistä tavarapaljoutta: on vitriinikaappeja täynnä astioita, tummia koukeroisia huonekaluja ja tyynyjä, verhoja ja vilttejä. Äitini on moderni nainen ja meillä on kotona vain isokuvioisia Marimekon verhoja, harmaat 60-luvun sohvat ja mahonkiviilukirjahyllyt. Baderin tätien sisustusmaku kallistuu 1800-luvun lopun pömpöösiantiikkiin ja kirjaviin gobeliineihin. Kaikkien pöytien pinnat ovat täynnä tavaraa, täällä ei äiti pystyisi kiillottamaan pintoja Johnson Bledillä, kuten kotona.

Ymmärrän tätien puheesta noin puolet. Hoitotätini Sirkka miehineen puhuu minulle ja veljelleni yleensä suomea, mutta välillä aina ruotsiakin. Gud natt kääntyy lasten korvissa kunatiksi ja veli naurattaa minua iltaisin hokemalla ”munat, munat”. Kielikylpy ei siis ihan täydellisesti ole onnistunut, kun kukaan ei korjaa virheitä, nauravat vain hyväntahtoisesti.

Kävin kesäisin Baderin tädeillä kylässä noin seitsemänvuotiaaksi asti. Sen jälkeen Sirkka –tädin mies kuoli ja mökki siirtyi miehen sukulaisille. Kesiä ei sitten enää vietetty Haukilahden mökillä. En ole vuosiin muistellut Baderin tätejä, mutta nyt kun asun vanhassa talossa omien pölyisten tavarapaljouksien keskellä, he muistuivat taas mieleeni. Tuolta lapsuudesta varmaan juontaa juurensa nostalgia, joka liittyy tavarapaljouteen, kukkarunsauteen ja etenkin kesäiseen tunnelmaan, jossa vähän liian viileät huoneet vaativat aamutakkeja ylle. Päivisin tädeillä oli varmaankin villatakit, mutta jostain syystä kävimme kylässä aina niin aamulla, että meillä kaikilla oli aamutakit. Sirkka-tädillä oli tietysti lisäksi myös papiljotit ja ohut huivi papiljottien päällä.

Istun nyt omassa keittiössä, ruudullisen istuintyynyn päällä ja katselen tavarapaljoutta: kukkakuvioisia astioita, kahvipurkkeja, 50-luvun vatkaimia, vintage peltitarjottimia ja vanhoja vaakoja. Nykyajan seitsenvuotias tuntisi varmaan samanlaista ihmetystä täällä kuin minä lapsena Baderin tädeillä, vaikka en lapselle pitkoa tarjoaisikaan.