Meidän suvussamme on tapana muistella hassuja tapahtumia vuosikausia. Eli jos kuulut sukuumme, ei kannata tehdä mitään, mikä myöhemminkin naurattaa, tai saat kuulla siitä lopun ikääsi.
Kelataan aikaa noin 45 vuotta taaksepäin. Olin silloin ehkä juuri koulun aloittanut kaupunkilaistyttö ja olin viettämässä talviviikkoa mummolassa. Mummolan talo on ihan pellon vieressä ja talvella on aina paljon lunta.
Kaksi teini-ikäistä enoani ehdottivat, että lähtisin hiihtämään. Tarina ei kerro, olinko marissut, kun ei ollut mitään tekemistä vai miksi tämä loistava ajatus tuli poikien mieleen. Varmasti vastustelin, koska en ollut tainnut hiihtää koskaan aikaisemmin. Loppujen lopuksi sitten sukset saatiin jalkaan ja tyttö hiihtämään.
Lähdin talon nurkalta hiihtämään pellolle. Hiihto tuntui sujuvan ihan hyvin ja varmasti sain jonkinlaista vauhtiakin kerättyä. Kevyt kun olin, pitkät sukset kantoivat hyvin höttöisessäkin lumessa. Lähdin hiihtämään kohti naapuritaloja, jotka näkyivät pellon toisella puolella, ehkä vajaan kilometrin päässä.
Alussa jo vähän vihjaisin, että tämä tarina ei ehkä pääty ihan onnellisesti. Aikani hiihdettyä alkoi väsyttämään ja ehkä pojatkin jo huutelivat talon vieressä, että pitäisi alkaa tulemaan takaisin päin. No tässä se jutun juju: en tiennyt, miten suksilla käännytään. Vähän hermostuinkin tietysti, kun seisoin itseäni pidempien suksien päällä ja ihmettelin, että mitäs nyt tehdään. Aloin itkemään ja huusin sitten hädissäni, että "Tulkaa kääntämään".
Talon luota huudeltiin ohjeita, mutta eihän niistä mitään apua ollut, kun paniikki yltyi ja kuvittelin, että jään kesään asti seisomaan keskelle avointa peltoa sukset jalassa. Itku ja huuto vain yltyivät. Lopulta Pekka-eno (varmaan selkäsaunan pelosta) lähti kahlaamaan hankeen ja lopulta pääsi luokseni ja käänsi minut talon suuntaan ja käski uudestaan liikkeelle. Helppoahan se sitten oli taas hiihtää, kun ei tarvinnut kuin lykkiä suoraan.
Jos saisin euron joka kerta, kun hiihtäminen tulee puheeksi ja joku sukulainen muistaa tämän kuolemattoman "tulkaa kääntämään" -tarinan, olisin varmasti rikas nainen. Tiedoksi, että sittemmin hiihdin paljonkin ja opin myös kääntymään. Ikuisia traumoja tästä hiihtoretkestä ei olisi jäänyt, jos siitä ei aina säännöllisin väliajoin muistuteltaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti