Olen aina lukenut paljon ja rakastan tarinoita. Jo pienenä ymmärsin hyvin, miksi Tuhannen ja yhden yön tarinat saivat kuninkaan säästämään prinsessan teloitukselta. Totta kai saivat, muutenhan olisi jäänyt tarinat kuulematta.
Vanhat tavarat kiehtovat ihmisiä usein juuri niihin liittyvien tarinoiden vuoksi. Tarinat voivat olla todellisia tai perustuvat tavaran hankkineen ihmisen kuvitelmiin. Itse ainakin usein mietin, kuka olisi voinut vanhaa tavaraa tai huonekalua käyttää ja missä se on voinut sijaita ennen kuin päätyi meille. Välihuomautuksena todettakoon, että ihan joka tavaran kanssa en ehdi meditoida syntyjä syviä, muuten en ehtisi muuta tehdäkään. Mutta aina joskus jään miettimään ja saatan punoa mutkikkaitakin tarinoita tavaroiden ympärille.
Tositarinoihin harvemmin törmää, sillä nykyisin hankimme suurimman osan esineistä itsepalvelukirpputoreilta. Itsepalvelukirppiksien tavaroiden ainoa tarina on se, joka hintalapussa lukee. Yleensä lapussa lukee "vanha ruosteinen purkki" tai "punainen lasimaljakko", mikä ei ihan hirveästi anna tietoa siitä, mistä tavara on peräisin. Jos joskus eksymme sellaiseen myyntipaikkaan, jossa myyjä tietää tavarasta jotain, hinnat ovat yleensä meille liian kalliita. Halvalla löytää tavaraa silloin, kun myyjä tokaisee "en muista mistä toi kippo on minulle tullut, olisko ollut tädin jäämistöstä". Silloin tietää, että nyt lähtee mukaan Kupittaan keramiikkaa parilla eurolla.
Kuvan kaapin ostimme antiikkiliikkeestä. Kaappi miellytti ulkonäöltään ja siinä oli juuri sopivasti säilytystilaa kylpyhuoneen tarpeisiin: laatikko lääkkeille ja kaappi meikeille, rasvoille, saippuoille ja muille tarpeellisille toilettitarvikkeille. Kaapin laskutaso on kiveä, mikä on hyvä materiaali kylpyhuoneeseen, koska voi olla, että kaapin päälle tulee joskus laskettua märkä hammasmuki. Mutta...kaappi tuntui vähän kalliilta, varsinkin, kun jalat pikkuisen heiluivat. Nähdessään epäröintimme, myyjä vetäisi hihastaan ässän: "Katsokaa laatikkoon, siellä on kaapin edellisen omistajan kirjoittama tarina kaapista". No menoahan se oli sitten, laatikossa olleessa lapussa kerrottiin vapisevalla käsialalla, että kaappi on alun perin kuulunut kirjoittajan äidin opettajalle, Mademoiselle Thilda Waukelle. Vuonna 1902 kaappia petrattiin vaihtamalla puukansi hyllylliseen marmorilevyyn ja sitä käytettiin pesukomuuttina. Vuonna 1933 kaappi sai lopullisen muotonsa, kun marmorikansi vaihdettiin nykyiseen harmaaseen graniittiin ja kaappia käytettiin alusvaatteiden säilytykseen.
Niinhän siinä kävi, että sekä lappu että kaappi siirtyivät omistukseemme. Omasta mielestämme kaappi on nyt kylpyhuoneeseen erittäin sopiva, koska se on palvellut mademoiselleakin kylpyhuonekäytössä.
Mitä itse olisit tehnyt? Olisitko maksanut vähän liikaa kaapista vai jatkanut etsimistä, kunnes olisit löytänyt edullisemman kaapin, jolla ei ole tarinaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti