Vintagetarinoita: Tuunata vai ei tuunata

Jokainen varmaan tietää, että kirpputoreilta ei yleensä löydy juuri omiin tarpeisiin täydellisesti sopivaa huonekalua. Väri voi olla väärä, pinta huonossa kunnossa tai kaapissa on hyllyjä liikaa tai liian vähän. Niin tai näin, aina herää kysymys, onko huonekalu niin kulttuurihistoriallisesti tai muuten arvokas, että sitä ei raaski tuunata.

Itse olen (ehkä) sitä mieltä, että jokainen tehköön kalusteilleen, mitä haluaa. Siitä huolimatta minua saattaa vähän sydänalasta kirpaista, jos joku on maalannut 50-luvun lakatun koivukaapin valkoiseksi. Valkoinen maali oli muotia parikymmentä vuotta sitten. Itsekin maalasin aikanaan mökillä tuolit ja pöydät valkoisiksi. Kyseisillä huonekaluilla ei tosin ollut muuta kuin käyttöarvo, joten mitään suurta rikosta en tehnyt, kun maalasin jo maalatut kalusteet toisen värisiksi. Eli korjataanpa vähän tätä kirpaisua: minua ei kirpaise, jos maalattu huonekalu maalataan uudestaan. Paitsi ehkä silloin kirpaisee, jos maalataan upeasti patinoitunut vanha maalipinta tai joku upea koristemaalaus. Ja tietysti eniten kirpaisee, jos joku muu tekee tämän päätöksen, minä saan tietysti tehdä, mitä haluan. Tosin olen niin laiska maalaamaan, että todennäköisyys, että pilaan tai kaunistan esineen maalilla on häviävän pieni.

Tunnearvoa omaavien kalusteiden tuunaus on hankalampi tapaus kuin kirpputoritavaroiden tuunaus. Minulla on isoisän perintöä oleva tummaksi lakattu matala koivukaappi. Se on tehdastekoinen ja näitä näkee aina satunnaisesti melko hyväkuntoisina nettikirppiksillä 40 - 100 eurolla, eli mistään harvinaisesta tai kalliista esineestä ei ole kyse. Minun kaappini kansi on aivan pilalla. Olisiko siihen kaatunut joskus vuosien aikana vettä tai jotain muuta nestettä. Lisäksi yhtä jalkaa on koira matkan varrella ehtinyt pureskelemaan. Kaappi nyt kuitenkin on isoisän ja se tekee siitä ainutlaatuisen ja säilytettävän, vaikka mies ei ehkä ihan samaa mieltä olisikaan. Tuunausta kuitenkin tarvittiin, koska kaappi oli liian matala ja sen päällä oli hukkatilaa. Meillä hukkatilaksi nimitetään sellaista tilaa, johon ei voi laittaa keräiltyjä vintage-esineitä eli esimerkiksi tilaa, joka jää kaapin ja katon väliin. Rakennusalan ammattilaiset kutsuvat näitä kai seiniksi.

Armottoman etsinnän jälkeen löytyi lasiovellinen vanha kaappi, joka mahtuu isoisän lipaston päälle. Tuunatahan tätä "uutta" kaappiakin tietysti piti. Jalat oli otettava irti, jotta kaappi istuisi suunnitellulle paikalleen. Onneksi yksi jalka oli valmiiksi jo vähän irti, eli mitään suurta tuhoa ei tehty. Jalat laitoin varastoon säilöön siltä varalta, että kaappi joskus halutaan alkuperäiseen asuunsa.

Mitään tarinassa mukana olevia huonekaluja ei tässä tuunauksessa (pahemmin) vahingoitettu. Pilalle menneestä kannesta näkyy niin pieni osa, että virhettä voi kutsua upeaksi patinaksi. Voilá, isosiän vanhasta kaapista tuli hieno ranskalaistyylinen säilytyshuonekaluja tuunaajan omatunto on (melkein) puhdas.